torstai 30. syyskuuta 2010

Sydänlehtisen puun luona

Viime sunnuntaina metsässä oli kaunista, etenkin tämän puun luona, jonka lehdet ovat sydämenmuotoiset. Siihen jäimme koiran kanssa. Valo siivilöityi hienosti, valoläikkiä siellä täällä. Juuri valon vuoksi paikka tuntui erityislaatuiselta juuri silloin, koska normaalisti olen kulkenut puun ohi. Tuntui kuin olisi siirtynyt johonkin nostalgiseen elokuvakohtaukseen, jossa on syksy, palaan paratiisia jossa kaikki on hyvin ja paikallaan ja haikeuskin on täynnä toivoa. Mielikuvaan, joka on ollut varmaan aina.


Löytyi vähän suppilovahveroita myös.






tiistai 28. syyskuuta 2010

Iltapäivisin

5-vuotias on tullut hoidosta, koululaiset tulleet jo aiemmin, mieskin joskus tullut jo töistä. Kuopus syö välipalaa, juo kaakaota ja syö neliskanttista leipää (hänen oma ilmauksensa), joskus hän haluaa leivän kuudella kurkkuviipalella ja joskus makkaralla, joskus haluaa vain tavallisen neliskanttisen leivän, paahdettuna ei kelpaa. Kaakaon (tai kaukaon kuten hänellä on ollut tapana sanoa siitä lähtien kun oppi puhumaan) tulee olla lämmintä, kylmä ei kelpaa.

Aku Ankat ovat suosikkeja, niihin hän syventyy tarkkaan, katsoo joka kuvan. Näyttää kuin hän jo osaisi lukea, vaikka ei vielä osaakaan.



maanantai 27. syyskuuta 2010

Detaljeja: Lasilintu

















Minulla oli lapsena tällainen pieni lasilintu (oikeastaan kananen), tai siskoni sen taisi omistaa, joka tapauksessa lintu oli minusta kiehtova, etenkin sisällä olevat hehkuvat värit. Lintu ei kuitenkaan säilynyt ehjänä, vaan siitä lohkesi pieni pala.


Muutama viikko sitten ostin kirpparilta kuvassa olevan samaa sarjaa olevan lasilinnun, ei maksanut paljon. Edelleen lasin sisällä värit ja ilmakuplat hehkuvat ja kimmeltävät hienosti. Löytyi pieni pala lapsuutta.

Päivän taivas/Sky of the day























Ajattelin aloittaa uuden sarjan: Päivän taivas-kuvasarjan, mutta todennäköisesti päivitän näitä päivän taivaita harvakseltaan, vain silloin kun taivas/pilvet ovat jotenkin mielenkiintoisia tai erityisen kauniita.

Tämä taivaskuva on tosin eiliseltä, mutta taivas oli tavattoman kaunis, suorastaan häkellyttävän kaunis, jäin katsomaan sitä pitkään.

(Anteeksi, jos blogini on niin vähän lukijaystävällinen, se vain johtuu siitä, että minua kiinnostavat kaikenlaiset kummalliset asiat, jotka ei suurinta osaa ihmisistä kiinnosta ollenkaan).

lauantai 25. syyskuuta 2010

Metsässä

Sammaleisia kallioita. Polkuja. Polut täynnä juurakoita, joihin kompastua. Muurahaisia. Muurahaiskekoja. Käpytikkoja, palokärkiä, maasta singahtelevia räpiköiviä metsälintuja. Lintujen varoitusääniä. Saniaisia. Polkuja laavuille. Koiran kaivuuprojektit, lentävää multaa. Omatekoinen esterata. Iloisesti haukahteleva koira. Nuuskiva, kuulosteleva, vaistoava, vainuava koira. Juoksuun singahtava koira. Joskus metsän siimeksiin katoava koira. Ketunleipämetsä. Suuria kaatuneiden puun juurakoita. Myrskyn kaatamia puita raivattuna, pinottuna, kuljetusta odottamassa.






keskiviikko 22. syyskuuta 2010

Tunnustus

Sain Trinalta tämän tunnustuksen, Kiitos Trina.













Tähän tunnustukseen liittyy myös kaksi tehtävää, joista ensimmäinen on kertoa kolme itselle rakasta asiaa.

Jeesus: Jeesus on absoluuttinen, kirkas totuus, valo tämän pimeän maailman keskellä, sovittajamme, pelastajamme, auttajamme. Minulla ei ole minkäänlaisia konkreettisia kokemuksia Jeesuksen läsnäolosta, mutta tiedän, että hän on aina kanssani/kanssamme. Näin kerran unta siitä, kahlasin kirkkaassa purossa, jonka seinämät olivat heleänvihreää ruohoa, uskaltauduin pidemmälle ja syvemmälle, koska takanani kulki koko ajan mieshahmo, joka ohjasi minua, minun ei tarvinnut kulkea yksin vaan vierellä oli turvallinen hahmo, sen jälkeen en ole pelännyt, uskon vaikka en näe, koska olen nähnyt sen unessa ja koska hän on sanassaan näin sanonut. Raamattu on tärkeä, koska Jumalaa en omin voimin kykene näkemään, tuntemaan enkä kokemaan, mutta Jumala puhuu sanassaan. Huomaan ajautuvani sivupoluille, ahdistukseen ja masennukseen, kun en lue Raamattua, mutta aina kun palaan Raamattuun, saan sanasta voimaa, Raamattu on vesi, jota juoda, ilma jota hengittää, leipä jota syödä.

Kaikki olevainen: rakkaat lapset, mies, koira, koti, luonto, eläimet usein vain ihmettelen kaiken kauneutta ja tarkoituksenmukaisuutta ja kiitän Jumalaa kaikesta tästä hyvästä ympärilläni, elämä on ihme.

Kuvien tekeminen: Kuvien tekeminen tavalla tai toisella, valokuvaamalla, kuvankäsittelyllä, maalaamalla, piirtämällä on aina ollut minulle tärkeää, toivoisin että minulla olisi vastaisuudessa enemmänkin aikaa keskittyä kuvien tekemiseen ja vaikka päästä vuosien tauon jälkeen taas maalaamaan öljyväreillä.

Toinen tehtävä on kuvailla itselleen rakas kuva:

Kuvassa olen minä ja siskoni, kuva on mustavalkoinen ja otettu 70-luvun alussa, olen kuvassa n. 2 vuotias. Kuva on otettu kun olimme Otanmäessä käymässä tätini luona, istumme Dipolin edessä penkillä, siskollani on kädessä pitkä oksa, molemmat hymyilemme. Lapsuudenaikaiset kuvat ovat ylipäätään minulle aika rakkaita, koska niitä on vähän, alle 10.

Annan tunnustuksen eteenpäin Nurkkalinnulle ja Johannalle. Kumpikin pitää rehellistä ja puhuttelevaa blogia ja on ollut täällä blogimaailmassa minulle rohkaisuna ja esikuvana kristittynä elämisestä ja olemisesta.

tiistai 14. syyskuuta 2010

Nykyaika

on aika, joka on unohtanut juurensa ja katkonut ne pois.
Joka kuvittelee, että juuria ei koskaan ollutkaan.
Nykyaika on aika, joka on kiinni vain itsessään, omassa kaikkivoipaisuuden tunteessaan.


Nykyaika on aika, jonka tuuli repäisee hetkessä pois.


Ajattelen jotain ihan muuta























Monesti huomaan sen, jokin tapahtuma, uutinen pureutuu mieleeni ja täyttää sen, minulla olisi asiasta paljonkin sanottavaa, mutta tiedän, että siinä mielentilassa osaan silloin tällöin laittaa sanat oikeille paikoilleen, mutta joskus ne purkautuvat vain kiihkeänä hallitsemattomana ryöppynä, tiedostan tunteen ja silloin alan ajatella jotain muuta tai yritän olla ajattelematta.


Kiihkeys on meidän naisten helmasynti ja sen piirteen tunnistan myös itsessäni. Siksi luotan enemmän miehiin, he pitävät enemmän jalat maassa, eivätkä rönsyile tunnekuohujensa vietävinä. Mutta olen kovasti yrittänyt treenata asiaa. Tämä blogikin syntyi kun yritin olla ajattelematta tai ajatella jotain muuta ja aika ajoin postauksetkin syntyvät siitä, kun yritän ajatella jotain muuta. Ja se on auttanut, olen, osaan suunnata tunteeni jostain mieltä kuohuttavasta asiasta ihan muualle ja näin ottaa etäisyyttä ja ehkä sitten palata asiaan vähemmän kuohuvin tuntein.


Menen vaikka ulos kävelylle, ihmettelen kun jotkut puut ovat niin äkkiä kellastuneet, näen ikkunassa kissan ja haaveilen meillekin sellaista, koiralle kaveriksi.


Kuva ei kyllä mitenkään liity tekstiin, laitoin tämän vanhan kuvani vain siksi, että pidän siitä.

maanantai 6. syyskuuta 2010

Isän mummola










































Talot saivat minut ajattelemaan menneitä taloja, isovanhempien taloja, jotka on jo kauan sitten perintöriitojen takia myyty pois. Vain toisen niistä muistan, isän mummolan, sen valkoisen omakotitalon peltojen keskellä, jonne matkasimme isosiskon kanssa junalla. Emme kovin usein.

Mummo oli aina ystävällinen ja nauravainen, korkealta keittiön yläkaapista hän otti karkkia ja antoi sitä meille. Mummolassa oli aivan erilaista kuin kotona, hieno olohuone sohvakalusteineen, hyvä kun uskalsi mennä siihen huoneeseen. Ukki oli työmies, hän ei paljon puhua pukahtanut. Kun olimme käymässä hän tuli sisään, laittoi rukkasensa aina samaan paikkaan uunin päälle, viivähti hetken sisällä, kunnes lähti taas pihalle työhommiin, ehkä hän jotakin joskus sanoi, mutta ei hänen puheestaan oikein saanut selvääkään, se oli sellaista muminaa.

Pihalla oli vinttikaivo ja pihakeinu, jossa oli muhkeat kukikkaat toppaukset, siinä keinuimme. Se oli oikea mummolakeinu.

Mummolassa ei ollut oikein mitään tekemistä, paitsi silloin joskus kun serkut olivat samaan aikaan käymässä, leikimme pihalla. Ja pihalla oli paljon omenapuita.

Tosi vähän on jäänyt muistikuvia koko paikasta. Mummolassa asuin myös elämäni 2 ensimmäistä vuotta, mutta siitä muistan vielä vähemmän, tosin muuton muistan hämärästi, kun harmaapressuinen auto tuli pihaan ja muistan, että minua huolestutti jokin pitsiliina, että tuliko se mukaan. Voi olla kyllä ihan pelkkä kuvitteellinen mielikuvakin.

Kun v. 1998 (mummon kuolemasta oli silloin jo 16 vuotta) ajelimme siellä päin, talon uudet omistajat olivat pihalla, he olivat ystävällisiä, kertoivat olevansa kohta myymässä taloa (ei kuulemma ollut oikein hyvin rakennettu) ja antoivat minun kuvata muutaman kuvan. Talo oli entisenlaisensa. Pihalla oli keinu, en tiedä oliko se sama keinu, mutta se oli pelkkä raato vain, ne kukikkaat toppaukset ja katos puuttuivat, kesä puuttui, mummo puuttui.

sunnuntai 5. syyskuuta 2010

Ajattelen myös taloja

vanhoja taloja. 50-luvun kerrostaloa, ehkä tuota taloa jossa on vaaleansiniset parvekkeet. Sellaista, jossa olisi sisällä leveät ikkunalaudat, puulattia ja kotoisa tunnelma. Sellainen, jossa vanhatkin huonekalut näyttäisivät siltä, että ne kuuluvat sinne.

Asuimme kerran vähän sellaisessa, mutta ei sekään ollut oikea, siellä oli leveät ikkunalaudat, mutta lattialla ikävän värinen muovimatto ja liian pieneksikin se olisi kohta jäänyt meille.

Tai sitten isoa keltaista puutaloa, jonka takapihalla kasvaa omenapuita. Taloa, jossa varmaan tuntuisi, että huoneet lopu koskaan. Näen usein untakin, että löydän asunnostani uusia huoneita ja aina olen yhtä riemuissani: "miten en ole nähnyt, miten en ole tajunnut näitä uusia huoneita, miten en ole tajunnut että meillä on vielä näin paljon tilaa." Sitten herään, mutta silti koen, että se olisi ollut mahdollista, löytää niitä uusia huoneita.

Tai sitten ajattelen viistokattoista puutaloa pienen mäen päällä. Usein kuljen puutalojen ohi. Melkein aina niissä on verhot ojennuksessa ja muutenkin harmonista, sennäköistä, että talojen asukkaat rakastavat omaa kotiaan ja mikseivät rakastaisikin.