Ikea-fan

Olen Ikea-fani, ihan siitä lähtien kun ensimmäinen Ikea tuli Espooseen (vuonna 1998 tai niillä main). Silloin kun asuimme Helsingissä ja Espoossa ja autokin oli vielä olemassa, Ikeassa tuli käytyä usein ja suurin osa huonekaluistamme on sieltä (lähes kaikki kaapit, hyllyt, sohva, tietokonepöytä, monet tekstiilit). Koskaan sieltä ei lähtenyt tyhjin käsin pois, aina löytyi jotain mukavaa. Ja ihan hyvin Ikea-huonekalut ovat kestäneet, valkoinen Nikkala-sohva kyllä meni vaihtoon 9 vuoden jälkeen, mutta uusikin vuodesohva hankittiin Ikeasta. Tykkään ihan Ikean perushuonekaluista valkoisista ja puisista, harvemmin on mitään erikoisia, värikkäitä tai design-juttuja tullut ostettua. Parhaat huonekalut on mielestäni sellaisia, että niihin ei kiinnitä paljon huomiota.

Mutta kun muutimme tänne Lahteen 2008, Ikeassa ei ole tullut käytyä sen jälkeen. Ilman autoa kulkuyhteydet ovat sen verran hankalat (bussi-juna-juna-bussi ja sama takaisinpäin), että ei vain ole tullut mentyä, ostokset kun jotenkin pitäisi kuljettaakin pois, eikä ylimääräistä rahaakaan Ikea-reissuihin ole juuri ollut.

Vastineeksi on sitten tullut lähellä oleva Pelastusarmeijan kirpputori, josta olen tehnyt paljon löytöjä, löytänyt myös huonekaluja (kerrossängyn tytöille, pojalle sängyn ja kirjoituspöydän, patjat kaikille, lipaston tyttöjen huoneeseen, keittiön pöydän penkit) ja löytää tältä kirpparilta silloin tällöin Ikeaakin. Viime viikolla poimin sieltä valkoisen Ikean maljakon (tykkään tuollaisista vähän moderneista maljakoista, saman kuvan valkoiset purkit olen aikoinaan ostanut ihan Ikea-ikeasta, niissä säilytetään koirannaksuja ja puruluita) ja Ikean värikkään uudenuutukaisen keittiöpyyhkeen (oli niin kaunis kangas, että osannut olla ostamatta, kun maksoi vain 0,70 senttiä, vaikka ei keittiöömme sovikaan, siellä on ennestään ihan klassiset Ikean sinivalkoiset) samoin olen ostanut kirpparilta Ikean jääpalamuotteja. Lapset käyttävät niitä ahkerasti ja jäädyttävät jääpalojaan, joskus tekevät erilaisia limonadi- ja mehujääpalojakin.

Eksotiikkaa

8-vuotiaan tytön piirtämä kiinalainen. Hänen töitään voisi luonnehtia sanoilla tosi kivoja tai hirmuisen kivoja ja niistä tulee aina hyvälle tuulelle. Hänellä on ihan oma tyylinsä.

Meille tuli eilen ikävä vieras, ei ehkä ihan Noro, mutta ainakin jotain sinne päin. 8-v tyttö oli pahoinvoiva ja kuumeinen koko päivän, minullekin nousi yli 38 astetta kuumetta, mutta pahemmalta onneksi säästyin, vaikka tauti veikin voimat, tuli vain nukuttua eikä mikään ruoka oikein maistunut. Muulla perheellä tauti jäi lähinnä vatsakipuun ja huonoon ruokahaluun, lapset olivat jo seitsemän aikaan illalla sängyissään vaisuina, vaikka yleensä on meno päällä vielä siihen aikaan. Mutta tänään 8 v oli jo hyvinvoiva ja itselläkin olo parani huomattavasti iltaa kohden.

Vielä tämän menneen päivän auringonvaloa,

lumettuneita puita, sinitaivasta. Sininen väri toistuu tälläisinä päivinä niin erilaisina sävyinä.

Ihana valo

aukeni ikkunoista aamulla tänään. Ensimmäinen kuva onkin kuvattu ikkunasta. Puiden oksille oli kerääntynyt niin paksulti lunta, että varikset/naakatkin katsoivatkin parhaimmaksi istua ihan puiden latvoissa, pelkäsivät varmaan muuten jäävänsä oksilta putoavien lumimassojen alle. Sääliksi kävi puuparkojakin, miten niiden oksat mahtavat kestää lumen raskaan painon.

Upea aamu oli positiivisinta tässä päivässä, muuten oli aika uuvuttava päivä ja paljon kaikenlaista juoksemista. Eikö se ollut muutama päivä sitten, kun piti olla vuoden masentavin päivä, no päivät sen jälkeen ja ennen ja eivät ole ainakaan paljon vähempää masentavia :) On tämä keskitalven aika tosiaan raskasta, ei nyt muuten, mutta kun tuntuu että aina joku miniflunssa meneillään ja jos ei jaksa fyysisesti, niin sitten ei yleensä jaksa muutenkaan. Ei ihme, että juuri tähän vuodenaikaan monet suunnistavat etelän aurinkoon.

Pitää varmaan alkaa kunnolla tankata D-vitamiineja ja kalaöljykapseleita ja yrittää nukkua hyvin :) Karhut ovat viisaita, kun ne nukkuvat talviunta.

Mutta tammikuu on jo lopuillaan, helmikuu on lyhyt ja maaliskuussa sitten kevät alkaa tehdä jo tuloaan, ei enää pitkä aika.

Comeback to Lahti

Asun (asumme) Lahdessa nyt toiseen otteeseen, muutimme takaisin tänne vuonna 2008. Ensimmäisen kerran asuin Lahdessa opiskeluaikoina vuodet 1992-1997, välillä olevat 11 vuotta kuluivat Helsingin Lauttasaaressa ja Espoon Kilossa.

Opiskeluaikana minulla oli varsin kapea ja yksioikoinen käsitys Lahdesta, elämä keskittyi niin paljon koulun ympärillä. Lahti itsessään ei tuntunut lainkaan houkuttelevalta paikalta.

Kun muutimme takaisin, elämäntilanne ja perspektiivi tarkastella asioita olikin täysin toinen ja aloin pitää tästä kaupungista. Eritoten pidän keskustan arkkitehtuurista (kaupungintalo, radiomastot, vanhat kivitalot, funktionalismia edustavat rakennukset), harjumaisemasta, Vesijärvestä, monista kaupunginosista. Enemmänkin vielä haluaisin oppia Lahtea tuntemaan. Ihmisetkin täällä ovat aika välittömiä ja helposti lähestyttäviä, eron huomasi selvästi kun oli juuri muuttanut tänne. Mitään business-urheilukaupunkia en ole itse vielä löytänyt, vaikka sellaisena Lahtea halutaankin markkinoida.

Kuvan löysin jonkun kirpparilta ostetun Lahtiesitteen välistä, se oli laserkopio väritetystä vanhasta Lahtea esittävästä kuvasta ja edustaa juuri sitä Lahtea mistä pidän. Kuvassa olevat rakennuksetkin ovat vielä tallella, vaikka paljon uudempaa on tullut viereen.

Syksyn ja kevään välissä

Pidän puista, lehtien kanssa ja ilman.

Tänään riisuin lopunkin joulun (jouluvalot) pois, kevät saa tulla. Minäkin olen kuullut jo kuinka linnut sirkuttavat, ihmettelinkin sitä ja niin on moni muukin kuulemma. Mutta ovathan ne aina ennenkin tammi-helmikuussa laulaneet (mielestäni), joten mistä tämä kollektiivinen ihmetys?:) Ehkä johtuen tästä lumenpaljoudesta, kun on vaikea hahmottaa tulevaa elämää, luontoa, vihreyttä näiden valkoisten lumimassojen alta, on jo unohtanutkin ne melkein, vaikka luonto on koko ajan odottamassa, ajattelemassa ja jo kurottautumassa kohti tulevaa kevättä.

Iso koira ja pikku koira

Tulevat toimeen vain silloin joten kuten, kun molemmille on herkkuja tarjolla. Liikuttavia jääkaapin vartijoita kumpikin.

Pikkukoira on aika kovapäinen ja sinnikäs kaveri, toisaalta hyvin oppivainen, innokas ja fiksu myös.

Askartelua

Tavanomainen kaaos tyttöjen huoneessa, tytöt innostuivat siellä leikkelemään paperinukkeja. Tytöt askartelevat /piirtävät/värittävät paljon, Lidlistä olen löytänyt edullisia ja hyviä piirustus/askartelutarvikkeita kuten nuo tussit, 100 kpl purkki maksoi 4,95 ja ovat vielä ihan hyvälaatuisia. Viimeksi ostin kimalleliimasetin ja sekin on ollut kovassa käytössä.

Paperinuket ovat minusta edelleen kiehtovia, itse leikin niillä lapsena paljon, minulla oli kenkälaatikko, jossa säilytin niitä, suosikkeja olivat Apu-lehden julkkispaperinuket Anne Pohtamot ja kaikki muutkin missit :)

Jk. Tässä vielä pari blogilinkkiä Apu-lehden paperinukkeihin :)

Paperinuket Apu-lehdestä

Riitta Väisänen ja muut tutut

Sinistä ja oranssia

Eilen puolenpäivän jälkeen lähdin koiran kanssa metsään, auringonvalo tuntui varsin kovalta, varjot olivat siniset. Valo oli niin kovaa, että ei tehnyt oikein mieli edes kuvata. Sitten kahden kolmen maissa, aurinko painui alemmas ja valosta tuli lämmintä oranssia, kontrasti oli aika hieno. Sinistä ja oranssia.

Vanhempi koiramme on aika liikuttava rämpiessään syvässä umpihangessa. Jotakin vainua lähti sieltä umpihangesta etsimään, vaikka polullakin voisi kulkea.

(Emme tarkoituksella kävele ladulla, metsäpolulle päästäkseen on vain pakko lyhyen matkaa kävellä lenkkipolulla, joka on talvisin muutettu laduiksi.)

Pentu sai nimen

Pennusta tuli Neo. Vähän hassu valinta tietysti :), koska vanhempi koiramme on Nemo, mutta kävimme varmaan kaikki mahdolliset koiran nimet läpi ja Neo oli ainoa joka kelpasi kaikille.

Nemo sai aikoinaan 11 vuotta sitten nimensä Kapteeni Nemon mukaan (joka oli mieleen jäänyt suosikkisarjani lapsena) ja silloin Nemo-nimisiä koiria oli harvassa. Sitten tuli Disney-elokuva Kala nimeltä Nemo, ja nimi vesittyi aika lailla. Neossa on jotain samaa fiilistä kuin Nemossa aikoinaan.

Metsä

Kuuset ovat kauniita lumen peittäminä, ovat niin korkeita ja latvat heiluvat hiljaa tuulessa, metsässä on hiljaista. Koira näyttää lumisen maiseman keskellä kuin yksinäiseltä harhailevalta sudelta.

Vanhempi koira on meidän vaistokoira, runokoira, ei niin sosiaalinen ja siksi tunnistan koirassamme itseäni, vähän sellainen erakkoluonne itsekin.

Tämä metsä on meidän henkireikä, mutta ovat suunnitelleet jo pitkään ohitustietä tämän metsän läpi, tuhoaisi ja runtelisi tämän maiseman ja hiljaisuuden. Kamala ajatus.

Hyvää ja siunattua tätä vuotta.

kaikille vielä näin jälkikäteen :)

Uutena vuotena katselimme raketteja vain ikkunasta, lapset valvoivat ensi kertaa kahteentoista.

Tämä uusi vuosi tuntuu erilaiselta, meille tuli uusi koirakin, Neo-koira, New one, ehkä uusi koira toimii jonkinlaisena muurinmurtajana. Entistä enemmän tunnen halua keskittyä siihen minkä henkilökohtaisesti koen tärkeäksi, oli se maailman silmissä miten vähäpätöistä vaan.

Iltaisin

tähän vuodenaikaan, lähiömme talot ovat kuin pieniä valaistuja legopalikoita.

Joulupäivänä