Ajattelen kevättä

Omenankukkia, kirsikankukkia, vaaleanpunaista, vaaleanvihreää, hersyvää vihreää ja valoa.

En ajattele syksyä, talvea, en ajattele aikaa, tulevia päiviä, pimeitä päiviä, ajattelen vain valoa ja valoisia päiviä, kaikenlaista valoa kaikenlaisissa päivissä.

Puoliaskeleita ja askeleita

Viime päivät elämä on tuntunut tasapainoisemmalta, paremmalta...Tuntuu, että se raskas pitäisi-ja täytyisi-vaatimusten taakka olisi otettu pois ja edessäpäin on taas näköaloja.

Ja olen tänään päässyt puoli askelta eteenpäin, yhden puhelinsoiton verran. Puoli askelta enemmmän kuin eilen, mutta matkaa on vielä koko askeleeseen ja siitä eteenpäin.

On muutamia solmuja, jotka pitäisi raivata pois, kertakaikkiaan tarttua miekkaan ja katkoa ne, ihan vain käytännön juttuja, ei mitään sen syvällisempää.

Tänä aamuna

Tänä aamuna elämä oli hetken aikaa runoa, tai ainakin välillä tuntui siltä.

Helikopteri pörräsi taivaalla, liikennevalot olivat rikki ja näyttivät punaista kaikille. Kävelin päin punaista.

Markettia laajennettiin, iso raskas kone jyskytti aidan takana paaluja maahan, sen pauke on kuulunut jo viikon verran, olin aika vaikuttunut siitä kaikesta rakentamisesta. Olen aina ihaillut arkkitehtejä, insinöörejä ja ihan tavallisia raksaduunareitakin, miten he osaavatkin rakentaa, minä en osaisi.

Marketista ostin meikkivoidetta, kloriittia, Nivea-shampoota ja hoitoainetta, Rainbow-kirjopyykinpesujauhetta, kakkukuvun ja -alusen, avocadoja, kukkakaalin, kurkun, Lätta-margariinia, rieskaa ja harmaat kimaltelevat säärystimet 7-vuotiaalle. Säärystimet olivat ainoa heräteostos, ehkä tyttö varmaan tykkää käyttää niitä legginsien kanssa, tyttöjen muotia on tällä hetkellä kasarityylinen muoti, alan itsekin vähitellen tottua sihen.

Paljon muutakin olisi pitänyt ostaa kuten sukkahousuja tytöille, pojalle alushousuja, sukkia ja uudet uimahousut ja itse haluaisin mustat legginsit hameiden kanssa pidettäviksi. En niitä ennen ole haikaillut, mutta nyt tuntuu, että haluaisin juuri sellaiset. Mutta vielä en ostanut, äkkiä rahat hupenee sukkahousuihin ja sen sellaisiin, pitää ensin inventoida vanhat.

Kun tulin takaisin, liikennevalot näyttivät edelleen punaista, katselin pihlajapuita, ne näyttivät punaisine marjoineen olevan kuin satukirjasta tai tietokonepelistä.

Mäki oli jyrkkä ja raskas, ajattelin levähtää penkillä, mutta edellä kulkenut vanha mies ehätti siihen ensin. Minä olin väsynyt, mutta hän vielä väsyneempi. Oliko hän 40 vuotta sitten yhtä väsynyt kuin minä, tuskin. Kyllä minä joskus kävelen ripeästikin sen mäen ja muutenkin yritän ottaa sen kuntourheilun kannalta, mutta joinakin päivinä, lyhyiden yöunien, kauppakassien ja koiran kanssa se vain tuntuu raskaalta. Onneksi ovat laittaneet penkin, ymmärtäneet, että monetkaan ei jaksa mäkeä levähtämättä.

Koira olisi tahtonut kuitenkin pysähtyä ja jäi vähäksi aikaa haistelemaan. Mies sanoi jotakin ja minä sanoin hänelle jotakin takaisin. Hän näytti tosi uupuneelta.

Kun tulin kotiin, löysin rappukäytävästä luunmuotoisia koirankeksejä, mistä ne sinne olivat pudonneet, jonkun roskapussistako? Otin koirankeksit ja laitoin ne kotona roskiin.

Tänään en ottanut enkä jaksanut laittaa kuvia, tai ehkä myöhemmin laitan.

Yes, quite boring writing, but little things matter :)

Illustration Friday - Atmosphere

This is my old work (everyone pray sometimes), but I immediately remembered this when I saw the topic.

Childhood 1 and 2

Elokuvasta Goodbye Lenin

Olen aivan myyty, miten uskomattoman kaunista musiikki voi ollakaan, miten paljon tunteita, muistoja, kaipausta se voi herättääkään...

Katoavat muistot

Viime viikolla saimme viimein kellarin siivottua ja järjestettyä aika kelvolliseen kuntoon, miten paljon energiaa kaikki ylimääräinen tavara syökään, mitä vanhemmaksi tulen sen askeettisempaa toivon kaiken olevan, mutta toiveet ja todellisuus harvoin kohtaavat.

Kellariin olen säilönyt jokaisen lapsen vanhoja vaatteita: vauvanvaatteita, taaperovaatteita, jokaisella omat laatikkonsa. Kävin nyt laatikot läpi ja jokaisesta n. puolet laitoin kirpparille myytäväksi. Kummallisinta on, että ehkä n. 2 vuotta sitten kävin samat laatikot läpi ja nyt nämä silloin vielä jotenkin merkityksellisiltä tuntuneet vaatteet olivatkin kadottaneet merkityksen, sen sijaan laatikkoon jäi vaatteita, jotka herättivät vielä paljonkin muistoja ja tunnelmia. Näinkö nämä kiireiset vuodet vuosi vuodelta kasaavat kaikenlaista muistojen päälle ja heiveröisimmät muistot katoavat jonnekin ajan rattaisiin, vain ne tärkeimmätkö muistot jäävät jäljelle.

Mies huomasi vähän saman asian, kellarissa hän luki 15 vuotta sitten kirjoittamaansa lopputyön (jonka hän teki lapsuudestaan) kirjallista osuutta, johon hän oli kirjannut joitain lapsuusmuistojaan ja nyt hän ei enää edes muistanut niitä muistoja, jotka vielä 15 vuotta sitten muisti hyvin. Minne nekin muistot katosivat?

Kajaanissa luin Kainuun sanomia, jossa oli erään hyvin iäkkäänä kuolleen runonlaulajan muistokirjoitus. Häneltä oli tallennettu paljon ainutlaatuista kulttuuriperintöä, erikoista oli, että hän oli vasta viime vuosina ennen kuolemaansa muistanut uudestaan joitakin lauluja, jotka oli opetellut lapsena, mutta jotka olivat kadonneet häneltä vuosikymmeniksi, näin oli käynyt mm. Titanicin uppoamisesta kertovan laulun kohdalla.

Sittenkö vasta viimeisinä vuosina muistojemme kovalevy tyhjenee ja mieleen tulvii ne muistot, jotka nyt olemme unohtaneet tai halunneetkin unohtaa...

Kaverukset

Koira tapasi toissaviikolla metsässä pari koirapuistosta tuttua tyttökoiraa, laittoivat heti juoksuksi.

Ilokseni havaitsin, että ne metsäpolut joissa tykkään koiran kanssa käydä lenkillä olivat säästyneet myrskyltä, vaikka samaa metsää ovatkin, puita ei ollut kaatunut polulle.