New Yorkin matkakuvaus

Trina haastoi minut jo aika kauan sitten...

Helmiä en ole vielä etsinyt, kirjoitin paljon päiväkirjoja ja runojakin nuoruudessani ja sieltä niitä voisi löytyä mutta en ole vielä ehtinyt tarkemmin tonkimaan päiväkirjalaatikkojani. Sen sijaan yksi päivä törmäsin tähän matkakuvaukseen, jonka kirjoitin opiskeluaikana New Yorkin opintomatkastamme 13 vuotta sitten (1997). Vaikka olin ihan tyystin toisenlainen ihminen silloin, kuvaus oli sen verran kiinnostava luettava (tosin kieleltään ja ilmauksiltaan ei niin kovin harkittu, joten anteeksipyyntö siitä, vaikea enää editoidakaan näin jälkeenpäin), joten ajattelin ensiksi postata tämän, vaikka ei tämä tosiaan mikään helmi ole ja etsiä vielä niitä runojakin, joka sitten on varsinainen vastaus haasteeseen. Minulla oli myös matkasta paljonkin kuvia, mutta onnistuin näin äkkiseltään löytämään vain allaolevat (kiinnostavaa, että 13 vuotta sitten cdlle talletetut kuvat voivat vielä aueta).
















Ensimmäinen kosketus New Yorkiin aukeni taksin ikkunasta, jolla matkasimme hotelliimme lentokentältä. Kun taksi ensimmäisen kerran sukelsi sillan alta Manhattanin valomereen, olimme jossain määrin lumoutuneita. Pilvenpiirtäjät kohosivat korkeina seinäminä yläpuolellamme. Oli vaikeata nähdä taivasta niiden yläpuolella taittamatta niskojaan. Manhattanin rakennelmat tuntuivat käsittämättömän valtavilta ollakseen ihmisen rakentamia. Ensimmäinen ajatukseni New Yorkista olikin, että se oli jokin valtava autonominen olento, jonka sisällä ihmiset asuvat, mutta joka ei silti ole kenenkään hallittavissa. Suurkaupungin tiheä läsnäolo ja mielikuva New Yorkista rikollisuuden pesänä synnytti tietynlaisen turvattomuuden tunteen, joka leimasi koko matkaa ja antoi sille myös tietyn elämyksellisen sävyn.

Hotelli, jossa asuin poikaystäväni kanssa sijaitsi 17. kadulla, East Villagessa. Se tuntui olevan nuorison ja myös homojen suosima hotelli. Manhattanin asuntovuokrat ovat korkeita, siksi monet joutuvat asumaan hotellissa ennen kuin löytävät asunnon. Moni asukas tuntuikin asuvan hotellissamme enemmän tai vähemmän pysyvästi. Seinänaapurinamme oli lesbopariskunta, joka tappeli koko ajan.

Hotellimme olikin mielenkiintoinen atmosfääri. Tuskin saimme nukuttua yhtenäkään yönä, mutta New Yorkiin ei ole varmastikaan tarkoitus tulla nukkumaan. Pääasiallinen syy oli kadulta kantautuva meteli. Kestää aikansa, ennen kuin tottuu New Yorkin kaaoottiseen äänimaailmaan. Se on päällevyöryvä sekoitus autojen melua, palosireenien ulvontaa, ihmisten puhetta, joka ei taukoa edes yön ajaksi, joskin hiljenee hieman. Siltä ei voi ummistaa korviaan, siihen täytyy vain tottua. Toinen metelin aiheuttaja oli hotellihuoneemme vanha paukkuva patteri. Keskuslämmityssysteemi oli muutoinkin varsin primitiivinen, silloin kun patterit eivät olleet päällä, jouduimme palelemaan, kun ne olivat päällä, ne lämmittivät huoneen saunaksi. Hotellimme myös vilisi torakoita, mutta onneksi huoneeseemme ei eksynyt kuin pari yksilöä.

Totuimme nopeasti suunnistamaan Manhattanilla sekä jalkaisin, että metron avulla. Koska kaupunki on täynnä maamerkkejä, etelessä kohoaa World Trade Centerin tornipari ja pohjoisessa Empire State Building, on aina suurinpiirtein selvillä sijainnistaan. Katujärjestelmä on myös helppo. Manhattanin saarta halkoo leveyssuunnassa alhaalta ylöspäin numeroidut kadut, pystysuunnassa kulkevat isot Avenuet. Kadun numero antoi myös osviittaa siitä oliko pohjoisessa vai etelässä.

Kymmenen matkapäivän aikana tutustuimme vain murto-osaan siitä mitä New York pystyy tarjoamaan. Kävimme katsomassa miltä kaupunki näyttää lintuperspektiivistä käsin sekä World Trade Centerin, että Empire State Buildingin katolla. Matkasimme myös lautalla State Islandin saarelle nähdäksemme, miltä Manhattan näyttää mereltä päin. Kävimme myös Bronx Zoossa, jonka piti olla esimerkillinen eläintarha nähdäksemme vain, että eläimet kärsivät siellä aivan yhtä paljon kuin muissakin eläintarhoissa. Kävelimme ja shoppailimme Broadwaylla sekä kiersimme koluamassa kirja- ja levykauppoja. Istuimme myös baareissa ja söimme kyllästymiseen asti pizzaa, jota oli tarjolla joka kadunkulmassa. Yhden kerran matkasimme metrolla tunnin matkan päähän Manhattanilta tarkoituksenamme mennä kävelemään Atlantin isoille hiekkarannoille. Jossain vaiheessa huomasimme olevamme junassa ainoita valkoihoisia. Jäimme pois hetken mielijohteesta Rockaway-nimisellä saarella. Saari oli täynnä pieniä omakotitaloja, jotka oli koristeltu Halloween-rihkamalla. Emme nähneet kuin muutaman ihmisen ja saari oli muutenkin kummallisen asumaton ja kummitusmainen. Kuulimme vain tuulikellojen hiljaista kilinää. Tämän pikaisen poikkeamisen jälkeen jatkoimme matkaa perille asti, mutta huomattuamme joutuneemme slummialueelle emme enää uskaltaneet astua junasta, vaan käännyimme takaisin Manhattanille.

Matkan parasta antia oli tutustua jalkaisin eri kaupunginosiin. Greenvich Village jäi mieleen boheemina kyläyhteisönä, jossa melkein unohti olevansa Manhattanilla. Talot kun ovat pääpiirteittäin matalia. Greenvich Village oli täynnä baareja, second-hand shoppeja, joissa oli mukava kierrellä. Vastakohtana Greenvichin inhimillisyydelle eksyimme kerran pohjoiseen, Upper Towniin, raharikkaiden kaupunginosaan, jossa talot ovat korkeita lasiseinäisiä toimistorakennuksia. Siellä sijaitsivat myös suurimpien muotigurujen edustusliikkeet, ne olivat yleensä suuria liikehuoneistoja, joita yhdisti se, että sisällä roikkui tangossa kolme-neljä vaatepartta. Ovea vahti yleensä isokokoinen turvamies, joka varmisti sen, ettei köyhemmät yrittäisi tungeksia sisään.

Iltaisin istuimme yleensä baareissa. New Yorkissa on niin monia alakulttuureja, että jokaiselle löytyy jotakin. Miellyttävä paikka oli Max Fish- niminen pikkubaari, jota kansoittivat taiteilijat ja muu epäsovinnaisempi väki. Kävimme yhtenä iltana myös New Yorkin suurimpiin kuuluvassa diskossa, Webster Hallissa, joka näytti ulospäin varsin vaatimattomalta, mutta jossa oli sisällä tanssilattioita kolmessa eri kerroksessa. Ilmapiiri oli varsin radikaali. Varsinainen tanssilattia oli ainakin parin hehtaarin kokoinen. Jokaisella reunalla tanssi vähäpukeinen esitanssija. Itse musiikki oli transsinomaista tauotonta teknoa.

Matkan varsinaisena tarkoituksena oli kuitenkin koluta New Yorkin taide- ja valokuvanäyttelyitä. Olimme kuitenkin hieman turhautuneita tarjontaan, vaikka kiersimme läpi melkein kaikki kiinnostavat näyttelyt. Taideteokset olivat massiivisia, mutta ne tuntuivat perustuvan enemmän erikoisuudentavoittelulle kuin sisällön hakemiselle. Taiteilijat tuntuivat olevan enemmänkin bisnesmiehiä kuin luovia ihmisiä, jotka tosissaan haluaisivat sanoa jotain. Löysimme silti tarjonnasta myös kiinnostavimpiakin näyttelyitä, mieleen jäin Annette Messagerin retrospektiivi Modernin taiteen museossa. Hänen työnsä olivat oivaltavia ja hauskoja, hän oli mm. omellut ihmisen kaikki sisäelimet kankaasta ja ripustanut ne kattoon, jotta katsojat saisivat törmäillä niihin.

Lähes paras valokuvanäyttely oli Vuoden 1995 nuorella taiteilijalla Esko Männiköllä, jolta avattiin näyttely samaan aikaan kun olimme New Yorkissa. Näyttely oli saanut hyvät arvostelut. Hän oli myös itse paikalla, hän vaikutti vaatimattomalta mieheltä, joka oli hieman vaivautunutkin kaikesta mediamyllytyksestä ympärillään.

Ehkä opettavaisinta New Yorkin matkakokemuksessa oli aistia ero New Yorkin ja sen todellisuuden välillä, mitä me elämme Suomessa. Kasvamme täällä pumpulissa, emmekä välttämättä pääse koskaan kohtaamaan niitä realiteetteja, joille ihmisen selviytyminen ja pärjääminen perustuu. New York on kova paikka, jossa lapsetkin varttuvat aikuisiksi varhemmin, kuin missään muualla. Ihmiset yrittävät siellä kaikkensa onnistuakseen ja jos eivät onnistu, niin hyväksyvät kohtalonsa. Amerikkaan ja New Yorkiin on todellakin kiteytyneenä sananlasku: Jokainen on oman onnensa seppä. Posiitivista oli huomata, että kilpailuasenteestaan huolimatta ihmiset olivat hyvin ystävällisiä ja kohteliaita toinen toisilleen. Tämä ystävällisyys näennäisyydestään huolimatta edesauttaa asioiden sujumista ja on ehtona, kun kymmenenkin miljoonaa ihmistä joutuu elämään keskenään. New Yorkissa ihmiset ovatkin urbanisoituneet positiivisella tavalla ja osaavat elää toistensa kanssa. Kun jokaisen on pidettävä huoli omasta pärjäämisestään, niin aikaa turhiin peleihin ei ole. Suomessa tällainen kaupunkikulttuuri on jossain määrin vielä lapsenkengissään.

Kaiken kaikkiaan 10 matkapäivää on varsin rajoitettu aika ottaa edes pintapuolisesti haltuun niin isoa kaupunkia kuin New York. Matka jätti kuitenkin halun palata sinne joskus uudestaan paremmalla ajalla, ottamaan selvää mitä kaikkea kaupunki voi tarjota. Valokuvasimme kuitenkin paljon ja kokosimme myöhemmin näyttelyn, josta saattoi aistia monta näkökulmaa New Yorkiin.

Näin siis kirjoitin 13 vuotta sitten, nyt kirjoittaisin erilaisen tarinan.