Tänään kuulin, että tytön paras kaveri muuttaa pois talosta jossa asumme, kauan he eivät ehtineet asuakaan, mutta tieto sai minut surulliseksi, ei enää yhteisiä leikkejä pihalla.
Mekin asumme lähiössä (70-luvulla rakennetussa sellaisessa), olemme asuneet kohta kaksi vuotta, ei edes hyvämaineisessa sellaisessa ja aina kun joku muuttaa tulee itsellekin halu päästä pois. Haluaisi päästä takaisin vaikka vanhaan viihtyisään kerrostaloon, sellaisessa asuimmekin aikoinaan, mutta sitten mutkien jälkeen päädyimme tänne missä olemme nyt. Ei niin ettenkö kuitenkin viihtyisi täällä, pidän siitä selkeydestä, koruttomuudesta ja yksinkertaisuudesta joka täällä vallitsee, asumme kallion päällä, jossa taivaskin tuntuu olevan vähän lähempänä ja maisemat avarampia ja luontoa täällä on paljon. Mutta paljon rumuuttakin ja etenkin sosiaalisia ongelmia, joita kaksi juottolaa on ruokkimassa. Silloin kun asia vaivaa, sitä vain kyselee miksi. Mutta useimmiten asiaa ei halua ajatella, haluaa keskittyä omaan elämäänsä, keskittyä hyvään ja sulkea kaiken ympärillä olevan pahan pois. Mutta sitten kun joku muuttaa pois, asia tulee taas pinnalle ja sitä kyselee, miksi tyytyä elämään täällä, miksi ei enää uneksi, miksi ei haaveile. Sitä olen kysellyt viime aikoina, miksi kaikki haaveet ja unelmat ovat kadonneet, miksi ei enää uskokaan kykenevänsä saavuttamaan mitään muuta ja jotain uutta. Parikymppisenä oli täynnä unelmia ja haaveita, taivas tuntui olevan melkein auki, halusi matkustella paljon ja matkustelikin paljon, mutta nykyään elämä on jotain ihan jotain muuta, rutiineja, laskupinoja ja selviytymistä päivästä päivään, jos saisi edes pisaran niistä haaveista ja uskosta takaisin. Vähän tuntee olevansa kuin tuo poika kuvassa.
