Tänään kuulin, että tytön paras kaveri muuttaa pois talosta jossa asumme, kauan he eivät ehtineet asuakaan, mutta tieto sai minut surulliseksi, ei enää yhteisiä leikkejä pihalla.
Mekin asumme lähiössä (70-luvulla rakennetussa sellaisessa), olemme asuneet kohta kaksi vuotta, ei edes hyvämaineisessa sellaisessa ja aina kun joku muuttaa tulee itsellekin halu päästä pois. Haluaisi päästä takaisin vaikka vanhaan viihtyisään kerrostaloon, sellaisessa asuimmekin aikoinaan, mutta sitten mutkien jälkeen päädyimme tänne missä olemme nyt. Ei niin ettenkö kuitenkin viihtyisi täällä, pidän siitä selkeydestä, koruttomuudesta ja yksinkertaisuudesta joka täällä vallitsee, asumme kallion päällä, jossa taivaskin tuntuu olevan vähän lähempänä ja maisemat avarampia ja luontoa täällä on paljon. Mutta paljon rumuuttakin ja etenkin sosiaalisia ongelmia, joita kaksi juottolaa on ruokkimassa. Silloin kun asia vaivaa, sitä vain kyselee miksi. Mutta useimmiten asiaa ei halua ajatella, haluaa keskittyä omaan elämäänsä, keskittyä hyvään ja sulkea kaiken ympärillä olevan pahan pois. Mutta sitten kun joku muuttaa pois, asia tulee taas pinnalle ja sitä kyselee, miksi tyytyä elämään täällä, miksi ei enää uneksi, miksi ei haaveile. Sitä olen kysellyt viime aikoina, miksi kaikki haaveet ja unelmat ovat kadonneet, miksi ei enää uskokaan kykenevänsä saavuttamaan mitään muuta ja jotain uutta. Parikymppisenä oli täynnä unelmia ja haaveita, taivas tuntui olevan melkein auki, halusi matkustella paljon ja matkustelikin paljon, mutta nykyään elämä on jotain ihan jotain muuta, rutiineja, laskupinoja ja selviytymistä päivästä päivään, jos saisi edes pisaran niistä haaveista ja uskosta takaisin. Vähän tuntee olevansa kuin tuo poika kuvassa.
Lähiöissä olen minäkin paljon asunut ja yhdessä Suomen tilastollisesti köyhimmässäkin, jossa näki elämän koko kirjon.
VastaaPoistaOlen myös miettinyt paljon sitä kun elämä ei ole kovin nousujohtoisesti edennyt, ainakaan päällisin puolin; sisimmässä on sitten paljon enemmän tapahtunut. Kaikki ei kuitenkaan ole pelkästään itsestä kiinni, vaikka niin usein toitotetaan. Niin paljon asioihin vaikuttaa myös yhteiskunta missä eletään, lama, itsestä riippumattomat tekijät (terveys, elämäntilanne jne.).
Nyt olen huomannut haaveilevani ihan pienistä asioista, sellaisista, joiden ennen luuli olevan itsestään selvyys. Kunpa raha ei hallitsisi niin elämää, että voisi joskus uskaltaa haaveilla niitä vähän isompiakain haaveita.
Sinulle on haaste blogissani. Käyppä kurkkaamassa!
VastaaPoistaKiitos paljon haasteesta Trina, tätä täytyykin miettiä ja selailla vaikka nuoruusaikojen päiväkirjoja, silloin olin enemmän kiinnostunut kirjoittamisesta ilmaisumuotona, viimeiset 15 vuotta kirjoittaminen on ollut enemmän sitä, että yritän saada jonkun asian jotenkin sanottua enkä edes pidä itseäni erityisen hyvänä kirjoittajana, virheet huomaan selvästi ja monesti jälkeenpäin mietin, että tulipa tuokin asia jotenkin kökösti ilmaistua.
VastaaPoistaLähiöelämästä vielä sen verran, että minustakin tämä aika on ollut aika kasvattavaa, oppinut näkemään sävyjä sielläkin mihin ei aiemmin kiinnittänyt mitään huomiota. Sellainen aineellinen vauraus, talot, autot, paksu tilipussi ja muu sellainen tuntuu tosi utopistiselta, muutama vuosi sitten meillä oli auto, nyt tuntuisi tosi oudolta ajatukselta omistaa auto ja maksaa kaikki auton vaatimat kustannukset, samoin kaikessa kulutuksessakin minulla on kipukynnys mikä saa maksaa mitäkin, siksi vaatteetkin tulee hankittua ensisijaisesti kirpputoreilta. Sitten päivittelen kaikkia sähkölaskuja, nettimaksuja, vakuutusmaksuja ja muita pakollisia menoja, mitä ihmeen kroisoksia tämä yhteiskunta odottaa kansalaistensa olevan. Voi sanoa, että elämme tyystin toisenlaista elämää kun suurin osa lapsiperheistä ja siihen on syynä omat valinnat ja myös uskon puute. Jos sitä uskoa olisi edes vähän, ei sitä paljon tarvittaisi...Toisaalta on helpompi tyytyä vähään ja antaa kaiken mennä omalla painollaan, se ei vaadi ponnisteluja, mutta mistä sen energian ponnisteluun edes ottaisi, kun jo nyt arki ja rutiinit syö suuren osan voimista.
Olet oikeassa ei se vain itsestä ole kiinni, jos elämä ei nousujohtoisesti etene ja jos vaikka tekee virheitä tämä yhteiskunta kyllä maksattaa sen heti moninkertaisena. Suomi on ollut ja on yhä edelleen, varsinkin omille kansalaisilleen monessa suhteessa kova maa.
Minäkin pidän noista kuvista :)
VastaaPoistaKirjoitat merkityksellisestä aiheesta. Asuimme 70-80-lukujen vaihteessa Etelä-Suomen lähiössä, josta halusin pois ikäviä tulevaisuudenvisioita ajatellessani. En tiedä, mitä elämä sillä alueella on tänään. Viimeksi siellä ajellessamme näkymät masensivat.
Kuitenkin kyselen edelleen sitä, missähän elämä tuntuisi hyvältä. Ikävät lieveilmiöt yltävät kaikkialle. Alue, jossa nyt asumme, on muuttunut, ihmisissä on tapahtunut joku muutos, joka ei tunnu hyvältä. Mielestäni Suomi on muuttunut kovempaan suuntaan.
Parasta elämää elimme USA:ssa 80-luvulla. Olimme vuokralla kivassa omakotitalossa. Paluu Suomeen oli vaikeaa. En tiedä, onko sielläkään enää kaikki yhtä hyvin kuin silloin; luulen, ettei ole.
Näinhän tämä on:
"Parikymppisenä oli täynnä unelmia ja haaveita, taivas tuntui olevan melkein auki,...."
Kotiäidin "uran" valinneena uskon ymmärtäväni, mistä kirjoitat. (Myöhemmin tilanteeni muuttui työelämään halutessani, sillä sain kokea 4-kymppisenä ikärasismia ym. ja sen myötä tahtomattani työttömyyden, vaikka opiskelin lisää saadakseni töitä. Kovuus tuli vastaan siinäkin.)
Vielä nelikymppisenä uskoin unelmiin ja ihmisiin....
Edelleen uskon Jumalaan!
Siunausta ja voimia, iloa ja luottamusta jokaiseen päivääsi! <3
Kiitokset Nurkkalintu viestistäsi ja anteeksi, että vasta nyt vastailen. Joku kevätuupumus iskenyt enkä ole saanut aikaiseksi kirjoittaa blogiin juuri mitään.
VastaaPoistaEn minäkään ole menettänyt uskoani Jumalaan, Jumala se meidät tänne missä asumme järjestikin, niin hyvin asiat loksahteli nopeasti paikoilleen ja yhtäkkiä, se mitä olin vain mielessäni ajatellut olikin totisinta totta, vaikka tämä lähiö ei ehkä asuinpaikkana ole paras mahdollinen, niin monet muut asiat ovat nyt järjestyneet niin hyvin kun ne tässä elämänvaiheessa voi järjestyä. Ja jotenkin olen alkanut näkemään myös toivoa tässä paikassa ja siksi vähän pahalta tuntuu, kun näkee toisten samassa elämäntilanteessa olevien lähtevän pois, vaikka varmasti heidän elämänsä vain kuuluu mennä niin. Kaikkein ikävimmiltä on tuntunut, että jotkut kristitytkin karsastavat tätä paikkaa ja arvostelevat sitä ääneen, jotenkin vähän vierastan kaikenlaista elitismiä niin kristityissä kuin ei-kristityissäkin. Oikeastaan täällä on myös paljon hyvää, konstailemattomia rehellisiä ihmisiä ja etenkin vanhempien ihmisten kanssa tulee juteltua, ainoa minkä saisi kitkeä pois on tuon alkoholismin ja ne kaksi juottolaa.
USAssa olikin varmaan mukava asua, minäkin varmaan viihtyisin jossain muussa maassa paremmin, vaikka olenkin tosi isänmaallinen, mutta kun tästä maasta on tullut vain varjo siitä mitä tämä voisi olla ja mitä tämä joskus ollut. Suomesta on tehnyt kovan paikan tämä liiallinen suorituskeskeisyys, arvojen kadottaminen ja kaikenlaisten materiaalisten arvojen ihannointi. Sellainen inhimillisyys on kadonnut, monet ei enää uskalla olla mitä ovat, koko ajan yrittävät olla muuta kuin ovat ja kurottelevat kuuta taivaalta, ikään kuin se onni olisi siellä.
Kultainen Mirja, kiitos tästä ihanasta vastauksestasi!
VastaaPoistaÄlä ihmeessä pyytele anteeksi, kun ei tässä ole tapahtunut mitään anteeksi pyydettävää! Ymmärrän täysin perheenäidin kiireet ja väsymykset.
Blogi & kommentit ovat sivuseikka ja perhe-elämä & koti ym. on sitä tärkeintä :)
Minäkin olen ollut flunssan jälkeen tosi väsynyt enkä ole jaksanut (tai ehtinyt) olla netissä.
Kirjoitat hyvin ja viisaasti, niin että sydämessä läikähti mukavasti :)
Minäkin vierastan kaikenlaista elitismiä, en viihdy sellaisessa.
Sanassa on kehoitus rukoilla sen kaupungin puolesta, missä asuu. Olen yrittänyt muistaa rukoilla, vaikka niin paljon purnaankin sitä, että "joudun" asumaan täällä, vaikka muualle mielisin. Elämä nyt vain on näin.
Muistan rukouksissani myös teidän kotialuettanne.
Siunausta viikonloppuun!
Hei Nurkkalintu,
VastaaPoistaOikeastaan ei kyse ole ajan puuttestakaan vaan siitä, että bloggaaminen vaatii aina oman mielentilansa, ja siksi voi mennä päiviäkin ennen kuin saa itsestään irti taas sukeltaa blogimaailmaan, tärkeää on kuitenkin, että blogi on ja pysyy , blogi on kuitenkin minulle tärkeä henkireikä, vähän sellainen oma huone, jossa voi olla oma itsensä ja esittää niitä ajatuksia, joita muualla ei voi esittää.
Pysyvyys on muutenkin tärkeää blogimaailmassa, se, että tänne voi palata, vaikka olisi enemmänkin poissa, minua on vähän harmittanut blogit, joita on tottunut seuraamaan ja jotka sitten yhtenä päivänä ovatkin poissa. Senkään minusta ei pitäisi olla olennaista saako blogi miten paljon lukijoita, vaan nimenomaan pysyvyys.
Kiitos mukavista sanoistasi, hyvää alkanutta viikkoa ja siunausta.