Eino Leino-talossa

Alin kuva on se, jota jään katsomaan aina pitkään, siinä on Eino Leinon viimeinen matka Tuusulasta Jokelan asemalle, josta hänet junalla vietiin Helsinkiin.

Koiran uittoa

Kajaanissa olisi ollut mukava kierrellä vähän enemmänkin, mutta auto, joka meillä oli käytössä ei ollut enää kovin hyvässä kunnossa, eikä sillä oikein uskaltanut lähteä kauemmas, niinpä teimme vain lyhyitä matkoja, kävimme kaupungilla, Paltaniemellä ja käytimme koiraa uimassa, koirallemme loma olikin tältä osin oikein antoisa, sai käydä monta kertaa uimassa. Tässä kuvia eräältä iltamyöhäiseltä, jolloin käytimme koiraa vielä Kajaaninjoessa. Lapset eivät keppiä tietenkään pitkälle osanneet heittää, vaan mies heitti sen kauas, vähän sai jännittää, jaksaako koira kepin niin kaukaa noutaa, mutta hyvin jaksoi.

Kotona taas

Palasimme tänään junalla Kajaanista, juna oli kuin sauna (+35), junamatkan jälkeen helteinen ulkoilma tuntui suorastaan vilpoiselta, vaikka tänään oli mitattu kesän korkeimpia lämpötiloja, ehkäpä helteeseenkin tottuu. Tuntui hyvältä ja selkeältä palata kotiin, koti tuoksui puhtaalta.


Koirakin jaksoi monen tunnin helteisen junamatkan kaikesta huolimatta, vaikka mukavaa se ei ollut sillekään.

Ihana mainos

vaikka onkin tietokoneella tehty.

Monesti kun katsoo millaisia ihmeellisiä otuksia maa päällään kantaa, tajuaa miten loistava huumorintaju Jumalalla on.

Eläimet ovat myös suuri mysteeri, kuin ne olisivat muurin toisella puolella, monesti kun vertaan koiraani muihin eläimiin huomaan, miten paljon yhteistä niillä on, ne eivät puhu, katsovat vain ja tuntuu, että niillä on jokin sanomaton ja hiljainen suru.

Paavali kirjoittaa roomalaiskirjeessään, että myös luomakunta huokaa ja ikävöi. Sitä se eläinten hiljaisuus ja katseet on, sitä että ne odottavat, yhdessä meidän kanssamme.

"Sillä luomakunta on alistettu katoavaisuuden alle - ei omasta tahdostaan, vaan alistajan - kuitenkin toivon varaan, koska itse luomakuntakin on tuleva vapautetuksi turmeluksen orjuudesta Jumalan lasten kirkkauden vapauteen.

Sillä me tiedämme, että koko luomakunta yhdessä huokaa ja on synnytystuskissa hamaan tähän asti; eikä ainoastaan se, vaan myös me, joilla on Hengen esikoislahja, mekin huokaamme sisimmässämme, odottaen lapseksi-ottamista, meidän ruumiimme lunastusta.

Sillä toivossa me olemme pelastetut, mutta toivo, jonka näkee täyttyneen, ei ole mikään toivo; kuinka kukaan sitä toivoo, minkä näkee? Mutta jos toivomme, mitä emme näe, niin me odotamme sitä kärsivällisyydellä."

Kurkistus lähiömme eläinmaailmaan

Useimpina iltoina koiran kanssa kävelyllä ollessamme kohtaamme pikkueläimiä. Yleensä näemme jäniksen (tai rusakon, tosin talvella näin muutaman valkoisen, ne ainakin olivat jäniksiä). Useimmiten niin, että jänis loikkaa tien yli edessämme. Koira tietenkin lähtisi heti jäniksen perään, mutta koska jänikset viihtyvät täällä lähinnä piha-alueilla eikä metsässä, koira on aina silloin kiinni, eikä pääse jäniksen perään. Erään kerran miehelleni tosin tapahtui niin, että oli vienyt koiraa koirapuistoon ja kun oli sulkenut portin, olikin huomannut, että aitauksen sisäpuolelle oli eksynyt jänis. Koira tietenkin huomasi heti jäniksen ja pinkoi tämän perään, jänis paniikissa laukkasi ympäri aitausta koira perässään ja paisti oli jo lähellä, mutta onneksi koira totteli miehen käskyjä, pysähtyi ja jänikseltä säästyi henki. En sitten tiedä olisiko koira oikeasti tehnyt jäniksestä selvää, jos olisi saanut siihen tilaisuuden, uskon kyllä, että olisi. Mutta minä pidän jäniksistä, enkä kyllä kestäisi, jos koira vahingoittaisi niistä yhtäkään.

Yhtenä iltana näin myös ketun, ensimmäistä kertaa täällä. Illanhämärissä se hiipi arvokkaasti tien yli, autoja ei näkynyt missään, hetkeksi pysähtyi katsomaan meitä ja jatkoi sitten metsään. Eräs koiranomistaja kertoi, että se on vanha kettu, ties miten kauan täällä jo asunut (asuu jossakin lähellä louhikossa) ja sillä on tapana iltaisin tassuttaa tien yli, oppinut jo varomaan autoja. Täällä pitäisi olla kyllä enemmänkin kettuja tai cityketuiksihan niitä kutsutaan, mutta jostain syystä en vain ollut aiemmin törmännyt niihin.

Sitten näemme siilejäkin silloin tällöin, tänään näin pienen siilenpoikasen, se oli hellyyttävä. Siilet ovat suosikkieläimiäni, tosi suloisia tuhisijoita.

Siinä ne varsinaiset eläimet taisivat tullakin, joita olen täällä nähnyt. Sitten on tietysti vielä linnut, eritoten naakat. Naakat tuntuvat seuraavan meitä kaikkialle minne asumme. Niitä oli Lauttasaaressa, Espoossa ja nyt täällä. Olen pohtinut niiden viehtymystä torneihin, kirkkojen lähellähän ne useimmiten viihtyvät (ja olemme aina asuneet kirkon lähellä, koska myös kirkot ja kumma kyllä Siwa seuraavat meitä, Espoossa asuimme jopa samassa talossa missä oli kirkon kappeli, Siwa taas on aina ollut kodistamme enintään sadan metrin päässä). Espoossa tosin ei ollut isompaa kirkon tornia, niin naakat viihtyivät siellä Sello-kauppakeskuksen tornissa, jotenkin surullista...

Myös sepelkyyhkyt, varikset ja harakat viihtyvät pihapiirissämme (harakat ovat koiramme inhokkilintuja). Eräs kampurajalkainen varis oli täällä jo silloin kun muutimme (2 vuotta sitten) ja vielä se kinkkaa pihalla, en tiedä miten tuollaiset vammaiset linnut yleensä luonnossa selviävät, mutta minusta on hienoa, että varis on pärjännyt kampurajalkansa kanssa ja toivon sille vielä lukuisia elinvuosia lisää.

Sitten lähimetsässä on myös tikkoja, käpytikkoja ja pohjantikankin olen nähnyt. Metsä onkin varsin oivallinen tikkametsä, isoja puita ja kelottuneita puita, jotkut puut on alaosastaan kokonaan kuorittu, ehkä palokärki ollut asialla. Viikon ajan olemme kuunnelleet myös mysteerilinnun ääntä, jonka ääni kuulosti vihertikan ääneltä, mutta jota ei onnistuttu näkemään kaikista yrityksistä huolimatta, koska lauloi vain silloin tällöin harvakseltaan. Tosin koska lintu lauloi myös iltahämärissä, mies tuli siihen tulokseen, että kyseessä onkin haukka, luultavimmin kanahaukka. Haukkojakin täällä näkee aina silloin tällöin, ei siis kannata päästää kissoja (varsinkaan pienikokoisia) kissoja ulos. Monesti mietin, että ovatkohan ne kissanomistajat, jotka päästävät kissansa ulos tulleet ajatelleeksi, että myös isot petolinnut voivat viedä kissoja. Monta kertaa olen nimittäin nähnyt jossakin tolpassa lapun, jossa ilmoitetaan kissan kadonneen ja kyseessä on yleensä ollut pienikokoinen kissa tai pentu. Kissoja en tosin täällä ole nähnyt iltaisin ulkona kuin yhden harmaan, joka onkin siitä epätavallinen kissa, että ei pelkää koiraamme yhtään, vaan uteliaasti aina lähestyy koiraamme, vaikka koiramme vain haukkuu ja räksyttää sille.

Joutomaalla

Nämä kuvat ovat juhannuksen tienoilta, moottoritien kupeesta, joutomaalta (joutava maako?). Lupiineja siellä kasvoi paljon ja poiminkin niitä muutamana iltana. Lupiinit ovat ihmeellisiä kukkia, ihmeellisiä siksi, että sävyjä niistä löytyy loputtomiin, vaikea uskoa, että niitä pidetään rikkaruohoina, itsekin pidin joskus mutta en enää...Lupiinien aika alkaa täällä olla jo ohi, nopeasti ne kuihtuvat ja muuttuvat siemenkodiksi, lapsena keräsin siemeniä ja availin niitä, monet leikkiruoat teimme niistä.


Koiramme löysi joutomaalta mieleisensä puron, jonne on siitä lähtien aina halunnut, eräänä iltapäivänä sinne tuli pari muutakin sekarotuista tyttökoiraa ja yhdessä kahlasivat siellä ja noutivat keppejä. Koira tulee niin vähästä onnelliseksi.