Koiramme löysi joutomaalta mieleisensä puron, jonne on siitä lähtien aina halunnut, eräänä iltapäivänä sinne tuli pari muutakin sekarotuista tyttökoiraa ja yhdessä kahlasivat siellä ja noutivat keppejä. Koira tulee niin vähästä onnelliseksi.
maanantai 5. heinäkuuta 2010
Joutomaalla
Nämä kuvat ovat juhannuksen tienoilta, moottoritien kupeesta, joutomaalta (joutava maako?). Lupiineja siellä kasvoi paljon ja poiminkin niitä muutamana iltana. Lupiinit ovat ihmeellisiä kukkia, ihmeellisiä siksi, että sävyjä niistä löytyy loputtomiin, vaikea uskoa, että niitä pidetään rikkaruohoina, itsekin pidin joskus mutta en enää...Lupiinien aika alkaa täällä olla jo ohi, nopeasti ne kuihtuvat ja muuttuvat siemenkodiksi, lapsena keräsin siemeniä ja availin niitä, monet leikkiruoat teimme niistä.
Koiramme löysi joutomaalta mieleisensä puron, jonne on siitä lähtien aina halunnut, eräänä iltapäivänä sinne tuli pari muutakin sekarotuista tyttökoiraa ja yhdessä kahlasivat siellä ja noutivat keppejä. Koira tulee niin vähästä onnelliseksi.
Koiramme löysi joutomaalta mieleisensä puron, jonne on siitä lähtien aina halunnut, eräänä iltapäivänä sinne tuli pari muutakin sekarotuista tyttökoiraa ja yhdessä kahlasivat siellä ja noutivat keppejä. Koira tulee niin vähästä onnelliseksi.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Lupiinit ovat kyllä todella hienoja teitten varsilla!
VastaaPoistaIhana koira.(:
Ihana tuo kuva missä koira kellottaa ketarat kohti taivasta :)
VastaaPoistaRentouttavia kuvia.
VastaaPoistaMirja, kiitos hyvästä kannanotosta blogissani!
Jätin sinulle kommenttilaatikkooni ehdotelmia kysymyksen kera.
Huomasin, että Bloggerissa oli jotakin vikaa ja kommentit tulivat tänne blogiin vasta jälkijunassa (sähköpostiin kyllä tulivat), mutta onneksi tuntuu taas toimivan.
VastaaPoistaWillie Who: Lupiineista on enää muisto vain, mutta onneksi horsmat ovat nyt vuorostaan vallanneet tienpenkat, kauniita nekin. Saa olla iloinen kun Suomen luonnostakin löytyy niin näyttäviä kukkia.
Trina: Minäkin pidän kuvasta, niin tyypillistä meidän koiraa, piehtaroi siellä täällä ja ottaa kaiken ilon irti. Olen joskus ajatellut, että pitäisi varmaan itsekin kokeilla mennä maahan möyrimään.
Nurkkalintu, kiitos sinulle. Mitä enemmän pieniä pisaroita siellä täällä, niin ehkä niistä joskus kasvaa puro tai joki tai meri. Olen joskus tosi masentunut, kun tämä aika on niin kylmää, kyynistä, julmaa ja järjetöntä...kaikki itsestäänselvyydet käännetään päälaelleen ja naamioidaan valheilla ja korulauseilla, miten halvaksi totuus on tehtykään tässä maailmassa. Omaa uskoontuloani edelsi paitsi pahan olemassaolon tajuaminen myös uskon loppuminen ihmisiin ja ihmiskuntaan, jonkinlainen täydellinen inflaatio, tajusin, että mihinkään ihmistekoiseen ei voi turvata, Jeesus on se peruskallio, jonka varaan voi rakentaa ja muuta perustusta ei ole.
Virsi 333
Älä turvaa ihmisiin,
voimakkaisiin, ylhäisiin.
Suurimmatkin voimassaan
heikot ovat auttamaan.
Maasta kaikki olemme,
maaksi jälleen tulemme.
Missä silloin mahtimme,
suuruutemme, voimamme?
Autuas, ken uskossaan
turvaa yksin Jumalaan,
etsii Herran tahtoa,
luottaa hänen armoonsa.
Totta, Jeesus on ainoa kestävä elämän perusta.
VastaaPoistaHyvät sanat virressä!