Tänään iltalenkillä

-ihastelin monenkirjavaa auringonlaskun värjäämää taivasta, jonka nimesin tivolitaivaaksi ja harmittelin, että jätin kameran kotiin

-odotin että näkisin vanhan ontuvan yksinäisen miehen, joka aina näihin aikoihin illasta kulkee painavan repun ja kävelysauvojen kanssa mäkeä ylös ja jota kohtaan tunnen jonkinlaista myötätunnonsekaista kunnioitusta, haluaisin sanoa miehelle jotain mutta en tiedä mitä

- totesin taas kerran, että koirani inhoaa kulkea asfaltoiduilla teillä, mutta rakastaa poiketa jokaiselle metsäpolulle

-ihmettelin raanuja olohuoneiden seinillä, parvekkeille unohtuneita jouluvaloja, kellastuneita joulukuusia roskakatoksen vieressä, joita ei ollut vielä korjattu pois

-säikähdin ambulanssin tai paloautojen lähestyviä ääniä, kuten aina, se sai minut muistamaan esikoisen syntymän, jolloin olin niin herkässä mielentilassa, että kuulin korvissani koko ajan ambulanssin ääniä, tosin sairaalassa niitä kuului välillä oikeastikin, kaiken muunkin silloin koin voimakkaana ja erityisen voimakas tunne oli siitä, että tunsi olevansa vain yksi mitätön ketjunpalanen jossakin paljon isommassa ja äärettömättömässä kokonaisuudessa

-mietin tulivuorenpurkauksia ja muita nurkan takana olevia mahdollisia globaaleja katastrofeja joilla on kaikenlaisia seurannaisvaikutuksia ja joista emme tiedä vielä mitään, yhtäkkiä huomenna kaikki voi olla toisin

-mietin kaikkea sitä pimeyttä mikä tässä maailmassa vallitsee ja jonka miettiminen saa minut yleensä jossain määrin pois tolaltani, mietin, että onneksi voi sen sijaan keskittyä kaikkeen siihen hyvään, mikä on Jumalasta lähtöisin ja luottaa siihen, että Jumala pitää ihan kaikesta huolen