katosi elämästäni kun olin 2-vuotias, muuta vaihtoehtoa ei ollut.
Näin hänet vielä 3 kertaa, 2 kertaa humalassa ja kerran sairaalavuoteella. Mutta yhdelläkään kertaa minulla ei ollut mitään sanottavaa.
Miten toisenlainen elämä olisikaan, jos olisi ollut isä. Mutta ei voi jossitella, hyväksyä vain. Hautajaisissa isosiskoni, joka oli sentään jotenkin tuntenut isän itki, mutta minä en itkenyt. Ihan vieras ihminen oli. Isä vain teoriassa.
Perinnöksi isältä jäi rannekello ja kihlasormus (jonkun uuden naisensa kanssa) ja ne ovat vieläkin siinä kirjekuoressa, jonka sain sieltä virastosta. Ne ovat jossakin kaapin perukoilla, en kovin usein katsele niitä. Jäi häneltä jotain muutakin, jotain jota katsellessa ajattelen sitä isää, joka isä olisi voinut olla.
Isä kuoli kauan sitten, 22 vuotta sitten, vuonna 1988. Jos isä eläisi, hän täyttäisi 74 vuotta ensi kuussa.
Olen kiitollinen, että omilla lapsillani on isä, joka on heidän elämässään läsnä joka päivä.
Minäkään en isäni kanssa ole oikeastaan koskaan ollut ainakaan pitempää aikaa. Minun isä asui ikänsä Tukholmassa..iha ruotsinmaalainen oli. Kirjoittelimme ja muutaman kerran tapasimme. Hautasin hänet vuonna 1989....tätini ei koskaan pitäneet minuun mitään yhteyttä paitsi kun hautajaiset tarvitsi järjestäää..silloin olin tevetullut Tukholmaan...
VastaaPoistaNo sellaista se elämä joskus on...
Olen ikävöinyt isääni..nyt myöhemmin...olisihan se ollut mukavaa että olisin saanut viettää aikaa hänen kanssaan.
Sydämeeni sattuu nämä sinun isämuistosi.
VastaaPoistaTaivaan Isä on hyvä ja rakastava Isämme ja Hän täyttäköön sydämessäsi ne oman isäsi kokoiset kohdat.
Ihanaa, että miehesi on lapsillesi läsnä oleva isä!
Siunausta!
Niin itsekin olen oppinut hyväksymään isättömyyden, mutta välillä vain miettii, että miten tyhjää aukkoa sitä sisällään oikein kantaa, miten paljolta olisi säästynyt, jos olisi ollut isä kannustamassa ja ohjaamassa ja sekin vielä, että isä kuitenkin oli olemassa, mutta ei kuitenkaan olemassa. Sitä Isänikävää minäkin kannan sisälläni, kaikkea menetettyä mihin olisi ollut mahdollisuus, mutta joka ei koskaan toteutunut. Minun isäni vei alkoholismi, se oli hänelle tärkeintä, monen muunkin isän on vienyt.
VastaaPoistaOnneksi olen löytänyt Taivaallisen Isän ja voin nyt tietää ja tajuta, mitä on Isän rakkaus, vaikka maalliset isät hylkää, Taivaan Isä ei koskaan.
Hei Nurkkalintu, kirjoittelimmekin lähes samaan aikaan, huomasin viestisi kun olin kirjoittanut omani Krisselle :)
VastaaPoistaKuten kirjoitinkin, niin opittuani tuntemaan Taivaan Isän, olen myös oppinut tuntemaan oikean Isän rakkauden ja luottamaan, että hän pitää huolen meistä ja kantaa meitä. Olen myös oppinut hyväksymään, että elämä on vain tällaista, joillakin ei ole edes tietoa kuka on heidän isänsä on, minä sentään tiedän. Silloin kun kävimme sairaalassa katsomassa isääni, hän itki, vaikka ei pystynyt puhumaankaan, uskon, että hän on syvästi katunut kaikkea. Asiat menevät niinkuin menevät, siskoni joka oli silloin uskossa, kun isäni kuoli, rukoili Isäni puolesta, toivottavasti rukoukset on kuultu.
Siunausta :)