Kevät tulee esiin pikkuhiljaa

mutta silti tuntuu olevan kaukana, en pääse oikein lähelle, perhosetkin tanssivat jossain kaukana, edelleen näen enimmäkseen vain pölyä likaa ja roskaa.

Hevoskastanjassa on jo isot silmut. Syksyisin samaan puuhun tulee piikikkäitä kastanjoita. Otan mitäänsanomattomia kuvia, tiedän sen itsekin, Liipola ei tällä hetkellä oikein inspiroi kuvaamaan, eikä tietysti oikein muutenkaan, jos olen rehellinen. Olenkin ottanut Liipolassa kuvaamisen jonkinlaisena haasteena itselleni, matkana jonnekin syvemmälle, pinnan alle. Onneksi täällä on paljon luontoa.

Kuopus ryhtyy kertomaan, että ulkona tuoksuu rannalle, sille jossa oltiin viime kesänä, jossa oli paljon ihmisiä ja jossa kerran alkoi sataa kovasti.

Kuukausi sitten, kun oli vielä paljon lunta maassa, hän yhtenä vähän lämpimämpänä päivänä haisteli ilmaa ja tuumi, että tuoksuu ihan keväälle, sellaiselle, että voisi mennä kaupasta ostamaan jätskiä.

Löysin metsästä ison valkoisen kvartsikiven, otin sen kotiin, koska se oli niin iso.

Pidän pienistä jännistä hetkistä, siitä kun löytää metsästä ison valkoisen kiven tai kun tänään illalla olimme iltalenkillä koirien kanssa ja vanhempi koira pysähtyi keskelle eteläistä Liipolankatua ja jäi katselemaan jonnekin, annoin sen seistä siinä koska ei autojakaan tullut ja sitten kohta takaa metsän siimeksistä tuli haukka ja lensi matalalla ylitsemme, kuulin vain sen siipien suhinan. Tai kun muutama viikko sitten olimme niinikään koirien kanssa ulkona, silloin oli vielä pimeämpää ja näin naapuritalon pihalla, kun iso valkoinen yksinäinen joutsen lensi puiden runkojen takana.

Pidän koirien vaistosta, siitä kun ne valpastuvat, silloin ryhdyn itsekin kuulostelemaan.