Miten lähelle puut kukassaan tulevatkaan taivasta.
Saima Harmaja kirjoitti kesäkuussa 1932:
Tänään on ensimmäinen lämmin päivä. Sireenit, jotka ovat jo viikon olleet nupulla, ovat nyt puhjenneet. Itse kauneus asuu niissä, niitä ei voi katsoa liikuttumatta. Ja asetellessani vaaseihin niiden ihania terttuja olen niin elävästi muistanut ajan vuosi sitten. Aloin olla jo ulkona, niinkuin muutkin ihmiset, ja eräänä aamuna, kun tulin pihalle, olivat sireenit puhjenneet. Katselin lumoutuneena, miten ne värähtelivät hennossa tuulessa, tummuen ja himmeten, lämmin nurmi koski jalkoihini, en voinut tajuta niin suurta autuutta. Olenko todellakin elänyt välillä pimeän talven. Eikö se ollut eilen ja edellinen kesä toissapäivänä, eikö kaikki ole vain lämpöä ja hiljaista tuulta, koivun lehtien kimaltelua auringossa, lintujen laulua tuoksuvien lehvien alla. Olenko minä kärsinyt ja luullut kuolevani, olenko minä tahtonut tunkeutua olevaisen suurten voimien syvyyksiin? Minä, jolla ei nyt ole ainuttakaan muuta ajatusta kuin sireenitertun lumoava kauneus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti