Ajattelen myös taloja

vanhoja taloja. 50-luvun kerrostaloa, ehkä tuota taloa jossa on vaaleansiniset parvekkeet. Sellaista, jossa olisi sisällä leveät ikkunalaudat, puulattia ja kotoisa tunnelma. Sellainen, jossa vanhatkin huonekalut näyttäisivät siltä, että ne kuuluvat sinne.

Asuimme kerran vähän sellaisessa, mutta ei sekään ollut oikea, siellä oli leveät ikkunalaudat, mutta lattialla ikävän värinen muovimatto ja liian pieneksikin se olisi kohta jäänyt meille.

Tai sitten isoa keltaista puutaloa, jonka takapihalla kasvaa omenapuita. Taloa, jossa varmaan tuntuisi, että huoneet lopu koskaan. Näen usein untakin, että löydän asunnostani uusia huoneita ja aina olen yhtä riemuissani: "miten en ole nähnyt, miten en ole tajunnut näitä uusia huoneita, miten en ole tajunnut että meillä on vielä näin paljon tilaa." Sitten herään, mutta silti koen, että se olisi ollut mahdollista, löytää niitä uusia huoneita.

Tai sitten ajattelen viistokattoista puutaloa pienen mäen päällä. Usein kuljen puutalojen ohi. Melkein aina niissä on verhot ojennuksessa ja muutenkin harmonista, sennäköistä, että talojen asukkaat rakastavat omaa kotiaan ja mikseivät rakastaisikin.