Isän mummola

Talot saivat minut ajattelemaan menneitä taloja, isovanhempien taloja, jotka on jo kauan sitten perintöriitojen takia myyty pois. Vain toisen niistä muistan, isän mummolan, sen valkoisen omakotitalon peltojen keskellä, jonne matkasimme isosiskon kanssa junalla. Emme kovin usein.

Mummo oli aina ystävällinen ja nauravainen, korkealta keittiön yläkaapista hän otti karkkia ja antoi sitä meille. Mummolassa oli aivan erilaista kuin kotona, hieno olohuone sohvakalusteineen, hyvä kun uskalsi mennä siihen huoneeseen. Ukki oli työmies, hän ei paljon puhua pukahtanut. Kun olimme käymässä hän tuli sisään, laittoi rukkasensa aina samaan paikkaan uunin päälle, viivähti hetken sisällä, kunnes lähti taas pihalle työhommiin, ehkä hän jotakin joskus sanoi, mutta ei hänen puheestaan oikein saanut selvääkään, se oli sellaista muminaa.

Pihalla oli vinttikaivo ja pihakeinu, jossa oli muhkeat kukikkaat toppaukset, siinä keinuimme. Se oli oikea mummolakeinu.

Mummolassa ei ollut oikein mitään tekemistä, paitsi silloin joskus kun serkut olivat samaan aikaan käymässä, leikimme pihalla. Ja pihalla oli paljon omenapuita.

Tosi vähän on jäänyt muistikuvia koko paikasta. Mummolassa asuin myös elämäni 2 ensimmäistä vuotta, mutta siitä muistan vielä vähemmän, tosin muuton muistan hämärästi, kun harmaapressuinen auto tuli pihaan ja muistan, että minua huolestutti jokin pitsiliina, että tuliko se mukaan. Voi olla kyllä ihan pelkkä kuvitteellinen mielikuvakin.

Kun v. 1998 (mummon kuolemasta oli silloin jo 16 vuotta) ajelimme siellä päin, talon uudet omistajat olivat pihalla, he olivat ystävällisiä, kertoivat olevansa kohta myymässä taloa (ei kuulemma ollut oikein hyvin rakennettu) ja antoivat minun kuvata muutaman kuvan. Talo oli entisenlaisensa. Pihalla oli keinu, en tiedä oliko se sama keinu, mutta se oli pelkkä raato vain, ne kukikkaat toppaukset ja katos puuttuivat, kesä puuttui, mummo puuttui.